sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Kenellä on oikeus masentua?


Masennus on tabu, johon puoli miljoonaa suomalaista ottaa tabuja. Mun masentuneisuuteni ei ole ikinä ollut mitään elämän lamauttavaa ja itetuhoista depressiota, joka näkyisi ulospäin.  Se on ennemminkin ollut sellainen muutaman vuoden kestänyt synkkyys, jota leimaa tietynlainen apaattisuus ja negatiivisuus. Tätähän voisi kutsua keskivertosuomalaisen normaaliksi olotilaksi, mutta perusluonteeltani mä olen aina ollut tosi optimistinen ja positiivinen ihminen, joten minulle tämäkin on jo selkeä muutos.

Miks mä masennuin? Eräänä päivänä mä vaan tajusin, että mä oon tässä maailmassa yksin. Mä havahduin siihen tosiasiaan ettei mulla oo ystäviä tai elämänkumppania. Kyllä mun ympärillä on aina ollu ihmisiä: perheenjäsenet ja opiskelukaverit, mutta ei sellaisia vapaa-ajan tosiystäviä. Mä mietin, mistä mun yksinäisyyteni johtuu. Tulin siihen lopputulokseen, että vastaus löytyy peilistä: Huono iho, riutunut vartalo.

Nuoren aikuisen maailma on brutaali. Sosiaaliset suhteet on hyvin pitkälti feikkaamista. Pitää olla hymy perseessä ja näyttää hyvältä. Se vetää puoleensa ihmisiä. Elämästä on tullut itsensä edustamista. Mä en ole ulkoisesti edustuksellinen, enkä mä mahdu siihen suomalaismiehen äijä-stereotypiaan. Mä oon sellanen keskustelijatyyppi, ehkä vähän erikoinenkin.

Kun mä tapaan masentuneen potilaan, mut valtaa välillä sellainen sisäinen ärsyyntyneisyys. Kaunis tai komea nuori aikuinen ihminen, joka on fyysisesti täysin terve ja jolla on perhe, tulee vastaanotolle masentuneisuuden takia ja haluaa hoitoa, syynä tylsistyminen tavalliseen elämään ja arvottomuuden kokeminen. Mun pitäis muistaa, että masentuneisuus ei ole fyysisesti sairaiden tai meidän yksinäisten ja rumien ihmisten etuoikeus, kuka vaan voi masentua. Joskus olis kuitenkin hyvä analysoida niitä oman masennuksen syitä ja oppia kiitollisuutta omaa elämää kohtaan, mutta on ihmisiä, joille mikään ei vaan riitä.

Miten mä voisin yrittää hoitaa itseäni? Mä voisin yrittää saada itseluottamusta. On ikävää, että nykymaailmassa ulkonäkö on itseluottamuksen peili. Mä olen yrittänyt harrastaa liikuntaa, mutta ei se näy tässä ruumiissa, mä olen yrittänyt tutustua ihmisiin, mutta mä saan aina pettyä. Ne pienet loukkaavat sanat ja teot, ne uurtaa hiljalleen niin syvät haavat, että niiden arpeutuminen ottaa oman aikansa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti