Olen elossa. Elän kuntoutustuella mikä on isompi kuin opintotuki. Aion kuitenkin työllistyä. Olen kuitenkin parisuhteessa mikä on positiivista.

Kaksi maailmaa

Mä olen vasta hiljattain tajunnut, että on olemassa oikeastaan kaksi eri maailmaa, jossa mä elän. On se pinnallinen vähä-älyisten ihmisten arkimaailma ja sitten se tieteellinen nörttimaailma. Mun olis pitänyt tajuta tämä jo aikoja sitten. Ei ihmisiä kiinnosta puhua nörttiasioista ja työasioista vapaa-ajalla. Ehkä ihmisiä saattaa kiinnostaa, mitä sä opiskelet, mutta siihen se jääkin. Ei ne halua kuulla vaikkapa ruoansulatuselimistön toiminnasta. Sillä ei myöskään ole mitään väliä, oletko sä ns. sisäisesti kaunis. Ulkonäkö ja raha on kaiken mitta arkimaailmassa. Sen mä huomasin eilen lentokoneessakin. Joku viimeisen päälle hieno nainen istui mun istumapaikkani tiellä, joten pyysin häntä kohteliaasti väistämään. Hän katsoi mun ulkomuotoani päästä varpaisiin ja tokaisi tyyliin: Odota nyt hetki, niin etköhän siinä siihen pääse, ilkeällä äänensävyllä. Tyydyin, vain toteamaan, että kiitos. Vasta siinä vaiheessa, kun aloin juttelemaan takanani istuneen lääketieteen opiskelijan kanssa alastamme, tämä nainen tunkeutui kiinnostuneena keskusteluumme. Katsoin häntä päästä varpaisiin ja ignorasin hänet täysin.

Kuka haluaa lääkäriksi

Olen palannut rentouttavalta hermolomaltani Espanjan aurinkorannoilta, en siis ole kuollut vähäisestä kirjoittelusta huolimatta. Lomalla mä saavutin jotenkin sellaisen suuren rauhallisuuden ja tyyneyden, kun päätin, että en halua valmistua lääkäriksi. Ajattelin lopettaa lääkiksen kesken tämän kevään jälkeen. :D

Kuka haluaa tänä päivänä lääkäriksi? Ihmiset on ihan perseestä! Sä luet 11 vuotta yliopistossa koulukirjoja, sun pitäis aina tietää niin hiton paljon ja olla muutenkin niin edustava. Mikä on kiitos? Ihmiset puhuu paskaa, kuinka surkea sekin lääkäri oli. Eihän se tiennyt mistään mitään. Ulkopuolisille (lue: kateellisille) sä olet itsekeskeinen ja ylimielinen mulkku, joka ajattelee vaan rahaa. Luultavasti sun ystäväpiirisi koostuukin muista lääkäreistä. Sä joudut tekemään päivystyksiä, jopa 14 tuntia putkeen! Lääkäriys ei ole ammatti vaan elämäntapa. Sun pitäis aina ite elää niin hiton terveellisesti, ja ajatella, jos lääkäri olis vaikka humalassa lähikapakassa... Ei raha tee mua onnelliseksi. Nämä potilaat, siis asiakkaiksihan niitä pitää nykyään kutsua, vaan masentaa mut. Tulevat vastaanotolle diagnoosi kourassa ja auta armias, jos lukenut lääkäri on eri mieltä. Ei sinne vastaanotolle ole pakko tulla!  Sit nämä asiakkaat ei edes ota omista virheistään opikseen. Jatkavat vaan paskoja elämäntapojaan sairauksistaan huolimatta ja pahimmassa tapauksessa haistattavat lääkärille paskat ja uhkaavat väkivallalla. Kovasti peräänkuulutetaan sitä, että lääkärin pitäis olla humaani, mutta ei kukaan lääkäri kestä tätä ammattia, jos se ottaa asiakkaansa henkilökohtaisesti. Pitää vaan ajatella niitä kliinisen robotin roolissa, että sillä on joku ongelma, jota voi yrittää hoitaa ja ummistaa silmänsä kaikelta muulta.

Narsismi, sosiaaliset suhteet ja introspektio

Eilinen oli taas sellanen piikki mun masennusjaksossa. Tuo hylätyksi tulemisen tunne, se oli niin voimakas laukaiseva tekijä. Onneksi mitään peruuttamatonta ei tapahtunut. Mä en ole yleensä mitään ranteet auki –masennutyyppiä. Itsetuhoinen käyttäytyminen ei oo ikinä ollu mun juttu.

Kyseinen ihminen, joka mua loukkas, oli ehkä vähän narsistinen. Toisaalta ehkä mussa itsessänikin on vähän narsistin vikaa. Mitäs menen puolihumaltuneena tyrkyttämään itseäni kauniille lääketieteen opiskelijalle. Monet paljon mua rumemmatkin löytää rakkauden ja onnen elämään. Miks mä en? En mä nyt niiiin ruma voi olla. Kyse on varmaan osittain siitä, että mä en osaa tehdä kompromisseja. Elämässä pitää osata tehdä kompromisseja, jos haluaa saada jotain. Toisin sanoen, mun pitäis laskee tasoa. Tosin ei mulla yleensä oo ikinä edes ollu mitään sellasta kauheeta naamarajaa, ennemminkin aivoraja. Monesti vaan on sattunut, että ne fiksut ihmiset on myös ollu niitä hyvännäköisiä ja totally out of my league.

 Muutenkin mun sosiaaliset taidot on ilmeisen huonot. Mä en ole ujo, mä puhun, paljonkin. Mun ongelma onkin ehkä sellanen tietynlainen kärkkäys ja kyvyttömyys verkostoitua ts. liittyä johonkin porukkaan. Mä huseeraan siellä täällä, mutta mun elämässä ei oo mitään pysyvää. Se pysyvyys on varmaankin yks avain onneen. Mun täytyy yrittää olla positiivisempi ja satsata niihin ihmisiin, joilta mä huomaan edes jollain asteella saavani vastakaikua. Ongelma on vaan siinä, että mä monesti turhaudun yksinkertaisten ihmisen seurassa ja monesti ne yksinkertaiset ihmiset on niitä, jotka osoittaa jotain kiinnostuksen merkkejä mua kohtaan. Elämässä pitää tehdä kompromisseja, mutta mihin asti se voi ulottua. Jos mä en yksinkertaisesti tunne mitään sitä ihmistä kohtaan, joka on kiinnostunu musta, niin kannattaako mun panostaa siihen ihmissuhteeseen. Mutta en mä voi elää mun koko elämää yksinäisyydessä odotellen jotain jalat alta vievää rakkautta. Ehkä mun pitäis yrittää antaa mahdollisuus ihmisille.

Eilinen känniangstipostaukseni oli suorastaan huvittava, kun sen tänään luin. :D

The pursuit of happiness

Tulen baarista. Olen humalassa. Opiskelutoverini sanoo, olet ruma, painu vittuun. Maanantaina pitäisi taas raahautua lääkikselle tekemään ryhmätyötä tuonkin ihmisen kanssa. Miten pystyn siihen? Ja mä olin vielä ihastunut tuohon ihmiseen. Tulin kotiin baarista läheisen sillan kautta. Vartin mietin sillalla, hyppäisinkö, kukaan ei välittäis kuitenkaan. Mä oon vaan ilmaa, jota kukaan ei halua hengittää. Mä tukehdun. Haistakaa vittu.

Perjantai-illan menot ja sikapiikki

Perjantai-ilta, ihmiset lähtee baariin tai johonkin muuhun illanviettoon. Mä kävin kans tuulettumassa, palautin kirjat yliopiston kirjastoon. Opiskelu ei ota tänään tulta alleen sitten yhtään. Refleksi sinne ja refleksi tänne. Mä oon niin kyllästynyt lukemaan englannin kielistä tiedekirjallisuutta.

Mä en vaan jaksa käydä baareissa. Ei nykyään yökerhoissa ym. puhuta ja keskustella mistään. Istutaan vaan hiljaa, yritetään löytää panokaveri ja tanssahdellaan  Lady Gagan tahtiin. Seuraavana päivänä sitten päivitellään, kuinka joku oli niin humalassa, nolasi itsensä tai näytti muuten vaan hirveeltä. Not my cup of tea.

Terveskeskuksen mummot kyseli influenssarokotteen perään. Pari vuotta sitten kaikki oli hurmoksessa tosta rokotteesta, MUN ON PAKKO SAADA SE, etten kuole sikainfluenssaan. Nyt juuri kukaan ei halua sitä, sehän aiheuttaa sitä narkolepsiaa, sanovat. Se rokotteen koostumus on tosin eri, joten siitä ei pitäisi olla huolta, mutta mielikuvat on ja pysyy. Mua ei sikainfluenssa hetkauttanut sitten yhtään. Kuolen tai saan vastustuskyvyn, vastasin kyselijöille. Pitivät mua vähän outona. Jos vaihtoehtona olisi ollut vammaudut tai saat vastustuskyvyn, olisin ottanut rokotteen. Pointti on siis se, että mun elämä on dualistista: Kuolema tai elämä. Se on aika naiivia ottaen huomioon, että mä näen jatkuvasti ihmisiä, jotka on jotain tuolta väliltä ja ne jaksaa yrittää elää täysillä. Mutta niillä on yleensä joku syy yrittää: kumppani tai lapsia. Mulla ei oo ku minä ja itseään varten eläminen on loppujen lopuksi hyvin masentavaa, vaikka elämmekin egoismin kulta-aikaa.  

Be patient my patient

Kävin varakkaan naisen luona puhumassa hänen eteiskammiovärinästään. Herttainen mummo tarjosi teetä, voileipiä ja muffineita. Varsin fiksu päälle 80-vuotiaaksi ja koti oli ruotsalaisen tyylikäs antiikkihuonekaluineen. Nainen arveli tarvitsevansa siivousapua, mutta olin eri mieltä. Kaikki oli viimeisen päälle järjestyksessä. Mä oon tässä se, joka tarvii siivousapua.

Mulle sotku on ollu aina tietynlainen mielentilan peili. Joskus mä en jaksa siivota viikkoihin, kun ei sillä oo mitään väliä. Kukaan ei kuitenkaan käy kylässä. Sitä paitsi termodynamiikan pääsääntöjen mukaisesti epäjärjestys kasvaa, se on luonnollista ja väistämätöntä. Siivoaminen on siis ihan turhaa. Se on sellainen Sisyfoksen työ.  

Yleisesti ottaen potilaat oli tänään varsin mukavia, suorastaan viihdyttäviä. Joillain ruotsalaisilla naisilla on niin hulvaton huumorintaju kaikkien terveydellisten ongelmien keskellä. Miehet on yleensä tylsempiä, hyvin virallisia , joskus suorastaan tylyjä. Potilastyöskentelyssä pärjää pitkälle, kun muistaa hymyillä. Mä olen yleensä pidetty henkilö potilaskontakteissa, mutta se jatkuva hymyily ja positiivisuus on välillä kauheen raskasta, jos päällä on masennusvaihe. Ei mun olemiseni ja tekemiseni saa kuitenkaan koskaan vaikuttaa potilaisiin negatiivisesti, se on selvää. Lisäksi välillä oikeasti vaan v*tuttaa jotkut potilaat. Ihmiset, jotka ei ota niiden lääkkeitä ja päätyy sitten jopa hautaan. Kolmasosa potilaista ei ota lääkkeitään oikeaoppisesti. Varsinkin verenpainelääkkeet tuppaa monilta unohtumaan. Sitten ihmetellään, kun verenpaine on noussut. Niin ja hypokondrikot eli vainoharhaiset, joille syysflunssa on syövän ensi aste jne. Joskus tekis vaan mieli sanoo suoraan, että mene kotiis siitä, ei sua mikään vaivaa tai jos vaivaa, niin se menee kyllä ohi ihan itsestään.

Mun pitäis olla jossain lääkäriseuran tilaisuudessa tällä hetkellä, mutta en vaan jaksanu. Oishan siellä ollu hyvät tarjoilut, mutta en vaan jaksa kuunnella erinäisten seurojen, lääkefirmojen ym. toiminnasta. Mua ei oikeastaan kiinnosta sellanen lässytys, jossa kuitenkin yritetään loppujen lopuksi vaan rekrytoida mua johonkin tai tyrkyttää jonkun firman omia lääkkeitä.

Mun viikonloppu alkoi jo tänään, eikä se näytä kovin valoisalta. Tiedossa on älytön määrä neurologian lukemista. Se on oikeastaan ihan mielenkiintoista, mutta hyvin detaljoitua.